Perhepäivähoitajan työtä pidetään monesti laiskojen kotiäitien hommana. Kuvitellaan, että perhepäivähoitaja on ”vain” kotona.
No, kyllähän sitä ollaan täällä kotona, mutta muiden kuin omien lasten hoitaminen on kyllä ihan täyttä työtä. Itse olen aina mieltänyt tekeväni ihan oikeaa työtä. Voin kuvitella, että työmme näyttää helpolta silloin kun kaikki menee hyvin, esim. leikkikentällä. Varsinkin kesäaikaan hoitaja siellä kentällä istuu eikä tee mitään… paitsi ehkä jos siellä on useampia hoitajia, niin sitten he ”juoruavat” keskenään. Ja lapset ovat ihan valvomatta ja tekevät mitä sattuu?
Itselleni tämä on ollut täysin ammatinvalintakysymys: jo 80-luvun puolivälissä, jolloin minulla ei ollut vielä tietoakaan omista lapsista, ajattelin ryhtyväni perhepäivähoitajaksi. Valintaan ehkä vaikutti se, että silloin opiskelin sosiaalialan oppilaitoksessa enkä ehkä oikein nähnyt itseäni hoitamassa vanhuksia. Myös päiväkotityöskentely tuntui kohdallani aika utopistiselta, liekö sitten ei niin mukavalla päiväkotiharjoittelulla ollut merkitystä ammatin valinnassani. Lopulta kuitenkin minunkin perhepäivähoitajan urani alku oli hyvin perinteinen: omat lapset olivat (aika) pieniä, olimme muutama vuosi aiemmin muuttaneet omakotitaloon ja uuteen kaupunkiin.
Alusta asti olen kuitenkin hoitanut lapsia ammattimaisesti: lapset ja perheet ovat asiakaita, eivät tuttavia tai ystäviä. Asiakkaiden kanssa ei vietetä aikaa työajan ulkopuolella. Arvostan omaa työtäni ja haluan olla mukana kehittämässä sitä. Mielestäni perhepäivähoitaja on ihan yhtä tärkeä päivähoidon ammattilainen kuin kuka tahansa päiväkodin työntekijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti