Työni ei aina ole todellakaan pelkkää leikkiä ja laulua, vaikka niin voisi kuvitellakin. Tänään se on ollut kyllä kaikkea muuta kuin auvoista lasten kanssa touhuilua.
Aamu alkoi ihan hienosti. Lapset söivät, pukivat ja käyttäytyivät kuin parhaassa kuvakirjassa... kunnes: olimme poikien toivomuksesta lähteneet katsomaan vieläkö lätäköissä on jäätä rikottavaksi, ja kyllä sitä sielä vähän löytyi. Kun lähdimme kävelemään takaisin hoitopaikkaan, niin yksi lapsista alkoi pitää kummaa ääntä, ja sitten lopulta mikään ei ollut hyvin. Välillä itketti ja sitten lohduteltiin... kunnes taas itkettiin ja taas lohduteltiin. Näin saatiin viiden minuutin matka kestämään lähes 15 minuuttia. Lopulta päästiin perille hoitopaikkaan ja mentiin sisälle tarkoituksena tehdä ruokaa ja lapset olisivat leikkineet sen aikaan. Ruoka oli muutoin valmiina, ainoastaan spaghetti piti keittää. Taas sama rulianssi... itketään... lohdutetaan... itketään... lohdutetaan... ei voi leikkiä muiden kanssa, mutta ei voi pysyä pois muiden seurastakaan. Tämä lapsi kun vielä on sitä itsepäistä sorttia.
Lopulta... saadaan syötyä... itketään ja lohdutetaan...käytyä vessassa... itketään ja lohdutetaan... mentyä nukkumaan... ja tähän kaikkeen kului aikaa vaivaisesti ainakin pari kertaa enemmän kuin yleensä.
Silti... en haluaisi tehdä mitään muuta kuin tätä työtä. Sillä tiedän... kun lapsi herää päiväunilta... kiipeää syliin... niin kaikki paha mieli on jäänyt höyhensaarille...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti