Liian suuri kiusaus

Tiedättehän ne päivät kun tuntee olevansa todella oikeassa ammatissa? Hyvä, jos tiedätte. Tänään minulla ei todellakaan ole ollut sellainen päivä.

Tänään on ollut todella tuulinen ja kylmä päivä, ja meidän leikkikenttä on edelleen suljettuna korjaustöiden vuoksi. Ei siinä sitten oikein muukaan auttanut kuin lähteä seuraavaksi lähimmälle kentälle. Loppulta pääsimme perille välillä taistellen tuulta vastaan välillä taas jarrutellen ettei tuuli kuljettaisi meitä ihan mihin sattuu.

Leikkikentällä pienimmät lapset kiukuttelivat lähes kaikesta, jopa siitä ettei kannattanut kiukutella. Ja kun tämän ryhmän pieniä kiukuttaa, niin sen kuulee kaikki. Huutoa riittää vaikka jaettavaksi asti, ja jos huutoon yrittää jollain tavalla puuttua, se vain yltyy. 

Meillä oli jokusen aika sitten isommilta lapsilta pusikoissa leikkiminen kielletty, kun siellä oltiin hoitajaa piilossa, eikä vastattu, jos kyseltiin missä ollaan. Ja jos ei vastata, niin sitten pitää pysyä näkyvillä. Viime viikon lopulla sitten saatiin taas homma toimimaan... Jos haluaa leikkiä pusikoissa, pitää tulla kertomaan minne menee, ja vastata jos huhuilen... Pari päivää se sitten toimikin... kunnes tänään...

Isoin lapsista "leikki" pusikossa pienempiensä kanssa, muisti välillä kertoa, että täällä vielä ollaan, ja ketä kaikkia puskassa on. Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes...

... Ja miksi ihmeessä tämän ryhmän kanssa on aina se KUNNES? Tämä ryhmä on kyllä sellainen, että kun se purkautuu, laitan kädet ristiin kyynärpäitä myöten...

kunnes... sieltä puskasta kuuluu hirveä huuto (olikin ollut välillä jo hiljaista) ja menen katsomaan mitä kummaa tapahtuu... Ryhmän vanhin on kerännyt maasta jonkun pudottamat karkit, ja niitä oli paljon, huom: OLI. Siellä niitä mussutettiin kaikessa hiljaisuudessa, kunnes jollekin ei enää riittänyt, ja se joku protestoi isoäänisesti kohtaloaan jäädessään ilman.

Tätä episodia selvitellessä, ilman jäänyt yritti omatoimisesti etsiä lisää karkkeja ja suuttui toiselle hoitajalle, joka kielsi kyseiset etsinnät... yhdelle lapselle tuli kylmä ja ikävä äitiä... ja TADAA!.. taas kaksi huutavaa lasta. Eipä siinä muu auttanut kun palelevalle lapselle lisää vaatetta ja nokka kohti kotia. Mahdettiin olla näky... yhdellä ikävä, toisella maailma kaatunut päälle ja se penteleen tuuli edelleen piiskasi päin kasvoja. 

Että sellaista, kyllä taas olen ansainnut viikon parhaimman pas*imman hoitajan tittelin. Kanna tätä nyt sitten ylpeydellä!

___________________________________

Nyt on pakko tähän kirjoitukseen lisätä pieni loppukaneetti, kun kerta sain palutetta tästä, kiitos siitä.

- Vaikkakin kirjoituksessa kerron olevani helpottunut, kun ryhmä joskus purkautuu, en todellakaan tarkoita, etten näistä ryhmäni lapsista pitäisi tai arvostelisin heitä jollain tapaa. Tässä ryhmässä nyt vaan sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti. Tähän on kyllä syynsä, joita en rupea ruotimaan tässä, enkä muuallakaan. Totean vain, että ryhmän haasteet on huomioitu, ja olemme jokainen monessa asiassa kehittyneet näiden yhteisten vuosiemme aikana. 

- Ja vielä: Huoli pois! Myös vanhemmat ovat hyvinkin tietoisia päiviemme tapahtumista, tapanani kun on kertoa kaikki päivän tapahtumat myös vanhemmille.