Miksi ikinä on alettu käyttää perhepäivähoidosta sanaa kodinomainen? Onhan se hoitopaikka koti sille hoitajalle ja hänen perheelleen. Asummeko siis kotona vai kodinomaisessa paikassa? Minusta eräs työtoverini sanoi osuvasti tehdessämme perhepäivähoidon vasua, kun kuvailimme varhaiskasvatus ympäristöä: perhepäivähoidon ympäristö on aito koti!
Niitä koteja on monennäköisiä, joten miten normitetaan kodinomainen? Miten mitataan sitä kodinomaisuutta? Jokaisella on varmasti oma näkemys siitä millainen kodin pitäisi olla, tai millainen pitäisi olla kodin, jossa asuu pikkulapsia. Kuitenkin osa hoitajista on lapsettomia, tai lapset ovat jo kasvaneet koululaisiksi tai jopa aikuisiksi. Millainen hoitopaikka silloin pitäisi olla: kodinomainen? Kenen näkökulmasta asiaa sitten pitäisi sellaisessa tilanteessa katsoa?
Saako hoitajan koti olla asujiensa näköinen? Varmasti silloin jos hoitajalla on omia alle kouluikäisiä lapsia, koti onkin lapsiperheen koti, on leluja ja tavaroita, jotka kaikkien mielestä kuuluvat sen ikäisten lasten kotiin. Entäs jos hoitajan omat lapset ovatkin jo koululaisia, pitääkö koko kodin olla kuitenkin edelleen pikkulasten kodin näköinen? Tarkoittaako kodinomaisuus sitä, että hoitajan kouluikäisten lastenkin täytyy olla hoitolasten käytettävissä samoin kuin olisivat hoitolasten sisaruksia? Mitäs jos hoitajan omat lapset ovat jo muuttaneet pois, millainen silloin on kodinomainen koti? Onko hoitajalla oikeus asua omanlaisessaan kodissa, vai tarkoittaako perhepäivähoitajana toiminen automaattisesti sitä, että hoitaja perheineen asuu hoitolasten ehdoilla rakennetussa päivähoitopaikassa?
Tarkoittaako kodinomaisuus siis sitä, että hoitajan koti on aina ja kokonaisuudessaan sen näköinen, että siellä asuu aina alle kouluikäisiä lapsia?
Onko kodinomaisuutta siis vain se fyysinen ympäristö, koti, jossa lapsia hoidetaan, vai voisiko se olla jotain muutakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti