Perhepäivähoitajat mielletään usein kotiäideiksi, jotka hoitavat toisten lapsia "siinä sivussa", kun ovat omien lastensa kanssa kumminkin kotona. Ja kyllähän se sitten näkyy myös ammatin arvostuksessakin - palkassa - ja usein myös siinä kuinka tasavertaisia päivähoidon työntekijöinä perhepäivähoitajia pidetään.
Perhepäivähoitajaa palkatessa on pitkään riittänyt se, että on äiti, mutta valitettavasti meitä äitejä on joka junaan, eikä pelkkä äitiys oikein riitä ammattimaiseen toimintaan varhaiskasvattajana, vaikka nimitys sitten olisi perhepäivähoitaja ja toimipaikkana päiväkodin sijaan oma koti. Varmaan jokaisen mielestä olisi aika omituista, jos päiväkotiin palkattaisiin uusia hoitajia, joiden lähes ainoa kokemus alalta olisi se, että on synnyttänyt lapsen.
Oma kokemukseni perhepäivähoitajista on pääsääntöisesti se, että hoitajat ovat innokkaita oppimaan uusia asioita ja myös kehittämään omaa työtään. Erityisesti tiimityöskentelyn tuleminen osaksi perhepäivähoitoa on lisännyt sen "hiljaisen" ammattitaidon siirtymistä hoitajalta toiselle. Aiemmin moni hoitaja on työskennellyt hyvinkin yksin, eikä oikein kukaan ole ollut kiinnostunut siitä mitä hoitaja päivän aikana lasten kanssa tekee. Hoitajat ovat järjestäneet lapsille retkiä, juhlia ja erilaisia tempauksia, mutta ei niistä juurikaan ole "huudeltu" kylillä. Nyt selkeä suuntaus on se, että asioita tehdään yhdessä isommalla joukolla ja niin, että ideoita ja kokemuksia jaetaan toisten hoitajien ja toisten tiimien kesken. Aivan kuin salaa toiminta monipuolistuu ja rikastuu.
Joskus kuulee kuitenkin, että mitä enemmän perhepäivähoitajat tekevät työtään suunnitelmallisesti, niin sitä enemmän toiminta muuttuisi päiväkotimaisemmaksi. Ja että jotenkin ei olisi sopivaa pitää meteliä siitä mitä tehdään tai vaatia perhepäivähoidossa oleville lapsille samanlaisia oikeuksia osallistua juhliin, retkiin, teatteriin tms., kuin muillakin päivähoidossa olevilla lapsilla. Itse en oikein tähän usko, vaan ennemminkin uskon, että mitä enemmän tulemme pois niistä pienistä koloistamme ja ympyröistämme, sitä enemmän saamme arvostusta työllemme. Eihän se tosiasia mihinkään muutu, että perhepäivähoidossa toimitaan aina aidosti pienryhmässä, jossa hoitaja tuntee lapset lähes kuin omat taskunsa.
Tässäkin asiassa pätee vanha sanonta: Kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti