Ensimmäinen työviikko loman jälkeen on loppu. Tänään lapset tulivat hoitoon eikä kukaan huutanut enää äidin perään, ainakaan paljon.
Ensimmäinen viikko on mennyt lasten kanssa sylitellessä. Maanantain ja tiistain kannoin pienintä hoitolasta lähes koko päivän, lukuun ottamatta päiväuniaikaa. Lapsi oli sylissäni, kun... tein ruokaa... siivosin ruokapöytää... etsin toisille lapsille leluja... leikimme... olimme leikkikentällä... pelasimme pelejä... pidin toisia lapsia sylissä... puimme ja riisuimme. Keskiviikkona sitten, kuin taikaiskusta, lapsi päätti alkaa itse kävelemään paikasta toiseen, ja hoitajataksi unohtui. Loppuviikko menikin vähemmällä kantamisella, joten selkä kiittää.
Meillä on ollut hauska viikko: olemme tutustuneet lähistön leikkikenttiin, tai siis lapset ovat tutustuneet, minähän olen kiertänyt kyseisiä leikkikenttiä reilusti yli kymmenen vuotta. Olemme myös leikkineet toisten hoitajien lapsiryhmien kanssa. Meitä on kolme hoitajaa, jotka ulkoilemme enemmän tai vähemmän säännöllisesti samoissa paikoissa, leikkikentillä tai toistemme pihoissa. Lapset oppivat tuntemaan toisensa ja luottamaan meihin kaikkiin hoitajiin. On ihanaa, kun menee vaikkapa leikkikentälle, kun vastaan juoksee lapsia, joilla on paljon asiaa lomani jäljiltä: mä tein lomalla sitä ja mä olin varahoidossa sillä ja sillä hoitajalla, ja kato kuinka iso mustelma mulla on polvessa!
Ulkoiluilmat ovat olleet mahtavat, keskiviikkoa lukuun ottamatta. Keskiviikkona maalasimme sormiväreillä aamusta ja kävimme vähän ulkonakin, mutta sitten sade yltyi niin, ettei ulkona enää ollut kivaa ja leikimmekin sitten sisällä.
Asiasta toiseen: Tulipahan taas todistettua kuinka yksinkertaisimmat lelut ovat parhaita... lapset löysivät kaapin laatikosta kuvassa olevan lelun. Tästä lelusta meillä on tällä viikolla irronnut se isoin ilo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti