Kyllä hätä keinot keksii, ja jos ei niin lapset ainakin.

Tänään aamupäivästä ulkoilimme tapamme mukaan läheisellä leikkikentällä. Lapset olivat omaan tapaansa "maanantai"päällä, eli riehakkaita, toisiaan härnääviä ja vähän ehkä rauhattomiakin, joten aika usein sai puuttua mm. hiekan heittelyyn, toisten härnäämiseen jne. jostain syystä kun maanantaisin täytyy aina kokeilla onko ne säännöt tälläkin viikolla samat kuin edellisilläkin viikoilla.

Meillä on tapana ensin vähän katsoa ja kuulostella, josko lapset itse saisivat omat välinsä selvitettyä, isoja kun jo ovat pari esikouluun menevää ja muutama pienempi. Emme siis heti ensimmäisestä pikku sanaharkasta tartu lasten tekemisiin, vaan katsomme kuinka tilanne etenee. Me olemme työkaverin kanssa ehkä sieltä hiljaisemmasta päästä hoitajia, tai sitten ei. Meidän ääni oikeasti taitaa kaikua riittävän pitkälle, eikä edes vielä olla ääntä korotettu. :D

No tänään sitten aloinkin miettiä, miltä toimintamme näyttää ulkopuolisen silmin... kun siellä ne lapset vaan puuhailee keskenään ja hoitajat seisoo ringissä ja juoruaa... eikös? Me taas yritämme opastaa lapsia omien aivojensa käyttöön, eikä kaikkea pureksita valmiiksi. Tämä tuli mieleen ihan vain siksi, että leikkikentällä ulkoili tänään yksi mummokin pienen lapsenlapsensa kanssa, ja meidän lähtiessämme sanoi jotain sellaista, joka meidän korviin kuulosti hieman omituiselta... tai jopa v**... siis kritiikiltä.

Pari tyttöä rakensi itselleen teltan leikkejään varten. Tässä se nähdään, kun ei tehdä liikaa lasten puolesta ja syötetä valmiita ratkaisumalleja tai ohjata lasten tekemistä koko ajan. Vai kuinka moni aikuinen olisi keksinyt rakentaa teltan haravista ja lapioista?