Kaikkea hullua sitä ihminen saakin päähänsä, alkaa nyt opiskelemaan aikuisena! Ja ihan vielä ilman sen kummempia päämääriä.
Aikuisena kuitenkin opiskelumotivaatiota on ihan erilailla kuin joskus silloin nuoruudessa, kun vaan kouluun oli "pakko" mennä, aikana jolloin oppilaat istuivat pulpeteissaan ja opettaja opetti asioita karttakeppi heiluen ja saattoipa se keppi joskus heilahtaa voimalla päin pulpettia, niin että lastut vaan lentelivät.
No siis keksinpä sitten eräänä kesäisenä päivänä hakeutua oppisopimuskoulutukseen, ja syksystä lähtien olenkin ollut virallisesti oppisopimusopiskelija. Syksy meni aika vikkelään koska en juurikaan osallistunut lähiopintoihin, kun suurimman osan syksyllä käsiteltävistä asioista sain hyväksiluettua aiempien koulutusten ja työkokemuksen perusteella. Nyt kevään aikana olen osallistunut sitten vähän enemmän lähiopintoihin kun on siirrytty seuraavaan tutkinnon osaan ja ensimmäinen näyttökin on tehtynä, ja ensi viikolla vielä toinen näyttö ja sitten tämä kevät on arviointia vaille valmiiksi taputeltu.
Opiskelu itsessään on ihan kivaa ja antoisaa, mutta jälleen kerran olen tullut siihen tulokseen, ettei minusta ole päiväkodin työntekijäksi. On se kumma kun en sitä millään usko, vaikka olen tullut samaan tulokseen jo 80-luvulla, 90-luvulla ja 2000-luvulla. Aina vaan täytyy käydä siellä asiaa itselleen varmistelemassa, toisaalta sitten taas menee omassa työssä mukavasti, kun tajuaa kuinka se perhepäivähoito on kumminkin oikeasti lapsille hyvä hoitomuoto.
Kävin sitten ennen näyttöäni tutustumassa päiväkodin toimintaan ja kyllä kovasti ihmettelen sitä toimintakulttuuria, kun ei se tavoitteellisuus ja lapsilähtöinen toimintatapa kovin paljon sieltä välity ulkopuoliselle. Ja sitten vanhemmat haluavat viedä lapsensa päiväkotiin kun siellä saa paljon virikkeitä... juu saahan siellä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti