Taas luvassa kuvatonta päivitystä...
Eilen olimme lasten kanssa keskustan leikkipuistossa, jossa näin uuden hoitokauden alkaessa on lasten ja hoitoryhmien määrä moninkertaistunut. On päiväkotilaisia, ryhmisläisiä ja sitten meitä perhepäivähoitajia.
Omasta ryhmästäni mukana olivat kaikki "isot" lapset, sekä keväällä aloittanut alle kaksivuotias hoitolapsi. Tämä pienin lapsi ei vielä hirveästi puhu, mutta pienelle lapselle tyypilliseen tapaan näyttää sormella mitä haluaa. Pienelle lapselle leikkikentällä on paljon puuhaa ja mielenkiintoista tekemistä, mutta leikkivälineiden käytössä lapset tarvivat vielä aikuisen apua, esimerkiksi keinuttamisessa tai kiipeämisessä varmistamassa turvallisuutta. Toisaalta aikuista tarvitaan myös lasten sosiaalisten suhteiden opastajana, koska ihan pienet lapset eivät osaa leikkiä keskenään, tuttuna esimerkkinä mm. lelujen jakaminen ja toisen henkilökohtaisen koskemattomuuden kunnioittaminen toisin sanoen leluja ei oteta toisen kädestä, ketään ei saa lyödä tai töniä. Nämä kaikkihan liittyvät pienten lasten normaaleihin tutustumiskäytäntöihin. Hoitajan tehtäväksi sitten jää se turvallisuuden takaaminen hoitopäivän ajaksi.
Miten tämä sitten liittyy postauksen otsikkoon selvinnee seuraavasta tarinasta:
Olin jo jonkin aikaa seurannut kauempaa kahta pientä lasta, noin kaksivuotiasta, jotka kulkivat leikkikentällä, toinen lapsi kulki toisen perässä leikkivälineeltä toiselle ja aina kun toinen vaihtoi paikkaa niin toinen tuli vauhdilla eteen ja kiilasi toisen lapsen eteen, töni toisen pois leikkivälineeltä tai muuten vain esti toisen lapsen kulkemisen paikasta toiseen. Olin keinuttamassa omaa pienintä hoitolastani kun vähän matkan päästä takaani alkoi kuulua itkua, ja huikkasin ryhmiksen tädeille että onkohan heidän lapsillaan jokin hätänä... ja mitä sain toiselta tädiltä vastaukseksi... no kun se toinen lapsi on niin herkkä, että aina huutaa pienimmästäkin... ei tarvi välittää... EI TARVI! Onneksi toinen tädeistä kuitenkin päätti puuttua asiaan ja keksi lapsille tekemistä vähän kauempana toisistaan. Jo tässä vaiheessa tiesin odottaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan... kunhan vain tulisi hyvä tilaisuus...
Omat isommat hoitolapseni ovat hyvin äänekkäitä ja kohtuullisen riehakkaita leikkijöitä, joten Ei-Tarvi-Täti huomautti minua näiden lasten käytöksestä, eikä saanut toivomaansa reaktiota, eli minua selittelemään. Hetken kuluttua istuimme lasten kanssa hiekkalaatikolla ja pienin hoitolapsistani lähti kävelemään hiekkalaatikolta keinuhevosille päin ja osoitti sormellaan keinuihin päin tarvitsevansa apua, ja minähän sitten lähdin auttamaan, niin eiköhän samainen täti-ihminen huikkaa jostain monen metrin päästä: -Ja heti kun lapsi osoittaa, niin "Ipana" pomppaa ylös... Vedin naaman peruslukemille, ja vastasin kysyvästi vain: Niin?, vaikka mieli teki sanoa, että siitähän meille kaikille palkka maksetaan.
Ja kaikki minut tuntevat tietävät, kuinka paljon jouduin kyseisessä tilanteessa puremaan itseäni kieleen... Terveisiä vaan tutuille!
No huomenna on lauantai, joka kuluu opiskellessa uutta työaikalakia, hyvää viikonloppua kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti