Unta pakoon vai palloon?

Päiväunien nukkuminen herättää usein kiivastakin keskustelua sekä puolesta että vastaan. Milloin sitten lapsi tarvitsee päiväunet ja milloin niistä voitaisiin luopua? Suurin osa lapsista luopuu luonnostaan päiväunista esikouluikään mennessä, mutta vielä esi- ja alakoululaisellakin on päiviä, jolloin väsyttää, ja silloin lapsella pitäisi olla mahdollisuus ainakin lepoon tai jopa pieneen torkahtamiseen. 

Aika ajoin tapaa vanhempia, jotka toivovat lapsensa lopettavan päiväunien nukkumisen siinä toivossa, että lapsi menisi yöunille ajoissa tai nukkuisi yönsä paremmin. Hoitoikäisen lapsen vuorokautinen unen tarve vaihtelee 10-13 tunnin välillä. Jos lapsi on hoidossa vaikkapa 7-16 välisen ajan, se tarkoittaa että aamusta on herättävä viimeistään 6.30, jolloin nukkumaan pitäisi käydä ilta kahdeksan aikaan, jotta unta olisi sen kymmenen tuntia, joka olisi minimi.

Toisinaan kuulee vanhemmista, jotka haluavat ettei lapsi nukkuisi hoitopäivän aikana, jolloin olisikin hyvä käydä vanhempien kanssa keskustelua siitä onko kyseessä lapsesta lähtevä tarve vai onko taustalla jokin muu syy? Lapsen unen tarve voi vaihdella eri päivinä, joten ei ole mitenkään harvinaista että lapsi nukkuu hoitopäivinä, mutta viikonloppuisin päiväunet saattavat jäädä nukkumatta. Vanhempien kanssa on hyvä keskustella myös siitä millaiset päivärutiinit perheellä on verrattuna hoitopäiviin, jotta ymmärretään lapsen unen tarve erilaisina päivinä.

Milloin lapsi sitten on valmis luopumaan päiväunistaan? Itse ajattelen lapsen olevan unien tarpeessa, jos lapsi nukahtaa itsekseen. Itsekseen nukahtaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aikuisten pitäisi odottaa lapsen omaa päätöstä nukkumaan menosta, vaan aikuisen tehtävänä on taata lapselle riittävästi lepoa. Lepo voi siis olla muutakin kuin nukkumista, kuten lukemista tai rauhallisen musiikin kuuntelua.

Tärkeää on myös se, mihin aikaan lepohetkeä vietetään ja että sitä edeltävät rutiinit pysyvät päivittäin samoina. Meillä päiväunille rauhoitutaan ruokailun päätyttyä erinäisten omien, lasten haluamien kuvioiden jälkeen lukemalla tai kuuntelemalla jatkuvajuonisia satuja sekä rauhallista musiikkia kuunnellen. Yllättävää kyllä, kun lepohetken markkinoi pakon sijaan etuutena, niin lapset tulevat mielellään hetkeksi lepäämään ja kuuntelemaan satuja. Meillä jos lapsi nukahtaa lepohetken aikana, niin silloin lapsi tarvitsee unta. Selkeästi väsyneen lapsen pitämistä hereillä vertaisin lähinnä kiduttamiseen, enkä voisi lapsen etuun vedoten siihen suostua.

Nykyisin yhä useampi nukkuu huonosti ja nukahtaminen tai herääminen virkeänä on yhä useammalle vaikeaa. Väsyneenä uuden oppiminen on vaikeaa ja lapsilla väsymys saattaa näkyä yliaktiivisuutena, joka joskus sekoitetaan myös siihen että "lapsella riittää virtaa", eikä väsymystä tunnisteta. Mielestäni meillä aikuisilla on vastuu opettaa lapsia rauhoittumaan ja pysähtymään, ja tämän opettaminen onnistuu vain, jos me aikuiset opimme myös pysähtymään.

Joulun odotusta

Tontun kotona ja pihassa on tapahtunut kummia koko joulukuun ajan. Tänä vuonna pihassa vieraillut useita eläimiä: peura, karhu, useita pupuja ja koira, linnuille on laitettu syötävää lintulaudalle ja töröttääpä pihassa lintulyhdekin. Mökkiinkin olemme kurkkineet ja nähneet tontun lämmittelevän käsiä takkatulen loimussa. Kuusen tonttu oli hakenut jostain ja sekin oli kummasti siirtynyt päivän aikana kelkasta sisälle ja tokihan kuusen alta löytyi myös lahjapaketteja.

Eilen lapset ja perheet saivat viimeisen päivä kunniksi vähän kotiinviemisiä; pienet paketit lapsille ja perheille pakkasin leipäainekset lasipurkkiin.

Meidän tonttuilut tältä vuodelta on taas tonttuiltu ja edessä on useamman viikon loma. Näin loman ensimmäisenä päivänä kävin palauttamassa kirjastosta lainaamani levyt ja kirjat. Samalla hoitokoira pääsi pienelle kävelylle. Aika hidasta vain oli matkaaminen, tiet tosi liukkaita ja koiralle löytyi rapsuttelijoita muutaman sadan metrin välein. 

Hyvää Joulua kaikille

ja 

Parempaa Uutta Vuotta!

Muistakaapa olla varovasti niiden rakettien kanssa, kun juhlitte vuoden vaihtumista.

Tonttuilua

Tämäkin vuoden joulun alla olemme seuranneet meidän hajamielisen tontun puuhia. Öiseen aikaan tonttu puuhastelee milloin mitäkin. Aamuisin tonttua ei kuitenkaan näy, mutta pihapiirissä tai sisällä tapahtuu kummia. Näitä muutoksia sitten lapset etsivät ja ihmettelevät.

Syksyn aikana ryhmämme on vähitellen oppinut uuteen kokoonpanoonsa, ja ryhmän uusin lapsi on kotitunut ryhmään aikamoisen hyvin. Monia uusia taitojakin ollaan opittu, joku on oppinut kirjaimia joku toinen taas vaikkapa pukemaan tai käymään omatoimisesti vessassa

Viime aikoina olemme harjoitelleen joulujuhlaan, ja tänään on ohjelmassa kenraaliharjoitus ja illan juhlassa  lapset esittävät harjoitellut esitykset vanhemmilleen. Huomenna syödään metsäretkellä joulupuuroa ja ensi viikolla ollaan vaan kuin ellun kanat ja tehdään mitä huvittaa.

Vielä lopuksi: Viimeisen puolen vuoden aikana elämässä on tapahtunut monenmoista, ja energiaa ei juurikaan riitä muuhun kuin työhön, joten tänne blogiinkaan ei ole ilmestynyt juuri mitään. Useita aloituksia olen kirjoittanut mutta tuolla ne odottavat luonnoksina julkaisuaan.Ensi viikolla alkaa lähes kuukauden pituinen talviloma, jonka aikana lataan akkujani, ja sitten tammikuun lopulla energiaa puhkuen aloitetaan kevätkausi.

Hyvää Lapsen oikeuksien päivää

Käy lukemassa Unicefin sivulta, mitä on saavutettu 30 vuodessa

Huimia saavutuksia 30 vuodessa

Materiaalia lapsen oikeuksien viikolle löytyy lapsenoikeudet.fi - sivustolta

Onko vanhemmilla oikeus tietoon?

Kuva Prawny Pixabaystä

Monelta suunnalta olen kuullut huolta siitä riittääkö päivähoidossa henkilöstö, saako palkata sijaisia ja löytyykö niitä, jos sellaisia tarvitaan. Ja jos sijainen jostain satutaan saamaan, niin onko kenelläkään aikaa sijaisen perehdyttämiseen? Tuntuu, että tällä hetkellä hoitajat ovat uupuneita ja tutkimuksen mukaan useat hoitajat miettivät jopa alan vaihtoa.

Näistä lähtökohdista asiaa miettiessäni, olenkin ajautunut miettimään vanhempien oikeutta tietoon. Mitä vanhemmille voi päivästä kertoa, jos koko hoitopäivän lähtökohta on ollut päivästä selviytyminen? Onko väärin kertoa vanhemmalle, jos henkilöstöstä on ollut pulaa päivän aikana? Vai pitääkö hoitajien olla lojaaleja työnantajalleen, joka tosiasiallisesti saattaa jopa rikkoa lakia?

Monen kunnan talous näyttää jälleen kerran miinusta, ja suurimmat menoerät syntyvät juurikin  lasten ja vanhusten parissa työskennellessä. Lehdistä olemme jo lukeneet vanhustyön vaikeuksista, ja odotankin kauhunsekaisin tuntein koska myös varhaiskasvatuksen osalta luemme samanlaisia otsikoita.

Opetushallius on asettanut varhaiskasvatuksen tavoitteet korkealle, ja näihin tavoitteisiin päästäksemme henkilöstön pitäisi olla motivoitunutta ja työhönsä sitoutunutta. Samaan aikaan kun vaatimukset kovenevat, ei se kuitenkaan näy esimerkiksi palkassa tai työnantajan rahallisena panostuksena mm. toimintavälineisiin.

Päiväkotien henkilöstörakennetta muutetiin siten, että ryhmässä olisi enemmän opettajia, mutta samaan aikaan opettajien ajankäyttöä siirrettiin pois lapsiryhmästä, eli lisättiin suunnitteluaikaa, ja siirretiin lasten varhaiskasvatussuunnitelmat ja keskustelut opettajien tehtäväksi, lisäksi opettajilla on usein myös muita tehtäviä, jolloin ovat poissa ryhmästä. Käytännössä tämä tarkoitaa sitä, että se eniten pedagogista koulutusta saanut työntekijä on poissa lasten kanssa tehtävästä työstä useita tunteja viikossa, ja silti opettaja lasketaan useinmiten laskettaessa aikuinen/lapsi suhdelukuja, ja kun opettaja on paikalla, niin ei tarvita sijaista, vai kuinka?

Muun ryhmän aikuisten aikaa lapsiryhmästä vie mm. erilaiset valmistelutehtävät, jotta päivä saadaan sujumaan, kuten vaikkapa sänkyjen avaaminen, erilaisten leikkiympäristöjen rakentaminen tai ruokailuun valmistautuminen. Ulkoiluunkin tarvitaan aikuisia sekä ulos että sisälle, jotta saadaan yli 20 lasta vaatteisiin ja niistä pois. Myös päiväkotien aukioloajat ovat pitkiä, joten työvuoroja joudutaan lomittamaan. Kaikki tämä johtaa siihen, että oikeasti siellä lapsiryhmässä on tilanteita, jolloin koko ryhmää saattaa luotsata yksi aikuinen. Ihmekö sitten jos joskus vanhempaa vastassa on hoitaja, jolla on pari yksivuotiasta kainalossa, ja pari muuta juoksentelee miten sattuu. Siinä sitten pitäisi vielä antaa laadukasta varhaiskasvatusta!

Voitko hyvin?

 

 

Työhyvinvointi on meillä ollut kesän kuuma peruna. Jotta työtä jaksaisi tehdä, niin jokainen meistä tarvitsee joskus kannustusta työssään, eikös? Olenkin miettinyt viime aikoina mikä saa minut jaksamaan tätä työtä? Ja mikä on vuosien varrella muuttunut?

Aloitetaanpa työn hyvistä puolista:
+ oma tiimi, jota ilman olisin varmaan jo pakannut koko omaisuuteni
+ halaukset, joita saa lapsilta kotiin lähtiessä ja usein myös aamuisin
+ vanhemmat, joiden kanssa on helppo tehdä yhteistyötä
+ ihana ja tukea antava veo, joka luottaa ja neuvoo
+ pieni ryhmä, jolloin kaikille riittää aikaa
+ vapaus suunnitella omat päivänsä
+ ruoka, josta tietää mistä se on tehty

Ja sitten ne huonommat
- kustannuskorvaukset, jotka ei riitä mihinkään
- perhepäivähoidon mahdollisuuksien aliarvioiminen
- seläntakana p****n puhuminen
- kuntapäätöksenteko
- kritiikki on kirosana
- hoitajien ehdotuksia ei huomioida
- perhepäivähoidon jääminen "oman onnensa nojaan"

Nämä asiat pyörivät päässäni, ja vielä muutama muukin, joita en voi tässä julkaista ihan vaan tunnistamisen vuoksi. Itse kun olen tottunut puhumaan asiat suoraan ja juuri sinne suuntaan missä haluan kuulon olevan päällä, niin en millään tahdo kestää sitä, että asioista ei saa puhua saati, että niille asioille jotain tehtäisiin. 

Työhyvinvointi on kuulemma itsestä kiinni. Tästä olen osin erimieltä, työhyvinvointi on suurelta osin hyvän johtamisen ja työolosuhteiden summa. Jos jatkuvasti yrittää tehdä työnsä niin hyvin kuin osaa, yrittää kehittää omaa työtään, ja parantaa työolosuhteita oman kykynsä mukaan, eikä koskaan saa minkäänlaista kiitosta tai vastakaikua esimiehiltä tai päättäjiltä, niin kyllä se syö naista kuin naista.

Tällä hetkellä työstä vie iloa selvästi käynnissä oleva perhepäivähoidon alasajo, joka ainakin meillä on täyttä totta. Perhepäivähoitajaa ei pidetä varhaiskasvattajana eikä perhepäiväkotia välttämättä pidetä nykyaikaisena varhaiskasvatusympäristönä(1). Tämä ei mahdu päähäni sitten mitenkään, miten oikea koti ei ole hyvä kasvuympäristö kun joskus kumminkin sen lapsen on tarkoitus olla aikuinen omassa kodissaan ja huolehtia itsestään?

Eli summa summarum, itse voin työssäni lasten ja oman tiimin hoitajien kanssa  erittäin hyvin. Toisaalta taas koen suoranaisia pettymyksen ja jopa vihan tunteita oman kuntani päätöksien ja toimialajohtajien toimien vuoksi. Kaipaan sitä rentoa työilmapiiriä, kun ei tarvinut miettiä mitä seuraavassa paikallislehdessä perhepäivähoidosta sanotaan tai sitä kuinka joku puhuu asioista totena perehtymättä tosiasioihin. Toivon myös sitä, että jonakin päivänä työntekijää arvostettaisiin oman työnsä asiantuntijana, eikä vain se toteuttajana jonkun työstä vieraantuneen henkilön visioinnin mukaisesti. 

Ja vielä se harras toive, jonka todennäköisesti en koskaan näe toteutuvan: koska kaikki nykymaailmassa mitataan rahassa: kyllä se työstä saatava korvaus pitäisi suhteuttaa työn määrään ja vastuuseen.

(1)Tätä asiaa liipataan myös aiemmassa kirjoituksessani täällä