Työhyvinvointi on meillä ollut kesän kuuma peruna. Jotta työtä jaksaisi tehdä, niin jokainen meistä tarvitsee joskus kannustusta työssään, eikös? Olenkin miettinyt viime aikoina mikä saa minut jaksamaan tätä työtä? Ja mikä on vuosien varrella muuttunut?
+ oma tiimi, jota ilman olisin varmaan jo pakannut koko omaisuuteni
+ halaukset, joita saa lapsilta kotiin lähtiessä ja usein myös aamuisin
+ vanhemmat, joiden kanssa on helppo tehdä yhteistyötä
+ ihana ja tukea antava veo, joka luottaa ja neuvoo
+ pieni ryhmä, jolloin kaikille riittää aikaa
+ vapaus suunnitella omat päivänsä
+ ruoka, josta tietää mistä se on tehty
Ja sitten ne huonommat
- kustannuskorvaukset, jotka ei riitä mihinkään
- perhepäivähoidon mahdollisuuksien aliarvioiminen
- seläntakana p****n puhuminen
- kuntapäätöksenteko
- kritiikki on kirosana
- hoitajien ehdotuksia ei huomioida
- perhepäivähoidon jääminen "oman onnensa nojaan"
Nämä asiat pyörivät päässäni, ja vielä muutama muukin, joita en voi tässä julkaista ihan vaan tunnistamisen vuoksi. Itse kun olen tottunut puhumaan asiat suoraan ja juuri sinne suuntaan missä haluan kuulon olevan päällä, niin en millään tahdo kestää sitä, että asioista ei saa puhua saati, että niille asioille jotain tehtäisiin.
Työhyvinvointi on kuulemma itsestä kiinni. Tästä olen osin erimieltä, työhyvinvointi on suurelta osin hyvän johtamisen ja työolosuhteiden summa. Jos jatkuvasti yrittää tehdä työnsä niin hyvin kuin osaa, yrittää kehittää omaa työtään, ja parantaa työolosuhteita oman kykynsä mukaan, eikä koskaan saa minkäänlaista kiitosta tai vastakaikua esimiehiltä tai päättäjiltä, niin kyllä se syö naista kuin naista.
Tällä hetkellä työstä vie iloa selvästi käynnissä oleva perhepäivähoidon alasajo, joka ainakin meillä on täyttä totta. Perhepäivähoitajaa ei pidetä varhaiskasvattajana eikä perhepäiväkotia välttämättä pidetä nykyaikaisena varhaiskasvatusympäristönä(1). Tämä ei mahdu päähäni sitten mitenkään, miten oikea koti ei ole hyvä kasvuympäristö kun joskus kumminkin sen lapsen on tarkoitus olla aikuinen omassa kodissaan ja huolehtia itsestään?
Eli summa summarum, itse voin työssäni lasten ja oman tiimin hoitajien kanssa erittäin hyvin. Toisaalta taas koen suoranaisia pettymyksen ja jopa vihan tunteita oman kuntani päätöksien ja toimialajohtajien toimien vuoksi. Kaipaan sitä rentoa työilmapiiriä, kun ei tarvinut miettiä mitä seuraavassa paikallislehdessä perhepäivähoidosta sanotaan tai sitä kuinka joku puhuu asioista totena perehtymättä tosiasioihin. Toivon myös sitä, että jonakin päivänä työntekijää arvostettaisiin oman työnsä asiantuntijana, eikä vain se toteuttajana jonkun työstä vieraantuneen henkilön visioinnin mukaisesti.
Ja vielä se harras toive, jonka todennäköisesti en koskaan näe toteutuvan: koska kaikki nykymaailmassa mitataan rahassa: kyllä se työstä saatava korvaus pitäisi suhteuttaa työn määrään ja vastuuseen.
(1)Tätä asiaa liipataan myös aiemmassa kirjoituksessani täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti