Pelkääkö kukaan muu, että pelkkä positiivisuus ei riitä? Nykyinen kasvatuskäsitys varhaiskasvatuksessa korostaa osallisuutta ja positiivisen kautta oppimista. Tämä kuullostaa erittäin hyvältä... ainakin noi niin kuin teoriassa.
Itseäni mietityttää hyvinkin paljon se, että kuinka näiden lasten kanssa käy, jos lapsi saa päättää liiaksi asioista. Osallisuus kun mielestäni ei tarkoita sitä että päätäntävalta siirtyisi aikuisilta lapsille. Aikuiset ovat aikuisia - ja lapset lapsia. Lapsen ei tule päättää siitä kuka kulkee ensin ovesta, mitä puetaan päälle tai saako autotielle juosta. Lapsi ei myöskään voi päättää siitä, lähdetäänkö hoitoon tai hoidosta kotiin... se nyt vaan on niin, että kaikesta ei voi itse päättää, eikä se lapsen tahto todellakaan ole osallisuutta, vaan itsekyyttä. Itsekkyys on hyvä oppimisväline, jos se sellaisena pysyy. Se on kuin tuli, jota oikein ruokkimalla voi hyödyntää, mutta helposti valvomatta riistäytyy käsistä. Ihminenhän on luontaisesti itsekäs ja se liittyy elossapysymiseen ja itsensä puolustamiseen sopivassa määrin. Toisaalta taas empaattisuus on myöskin meissä sisäänrakennettuna tai ainakin näin pitäisi olla. Meidän pitäisi siis ymmärtää ja huomioida myös muita ihmisiä ympärillämme, jotta voisimme kasvaa osaksi sitä yhteisöä, jossa elämme.
Millaisen lapsen me kasvatamme pelkällä positiivisuudella? Nyt arvioidaan meitä aikuisia ja hyvä niin. Meidän aikuisten pitää ymmärtää, että lapset tarvitsevat meitä aikuisia, jotta voivat oppia käyttämään heillä luontaisesti olevia ominaisuuksia tasapainoisesti, siten että me kaikki voimme hyvin. Maailmassa on paljon erilaisia sääntöjä, joita meidän kaikkien pitäisi noudattaa. Emme me aikuisetkaan voida ruveta kaupan ovella käskyttämään kanssakulkijoita kuka saa avata oven. Eikä voida ihan ykskaks huutamaan täyttä kurkkua keskellä Stokkan käytävää, kun viimeinen Muumi-muki myytiin jollekin toiselle. Ei - me ei voida toimia niin, meidän jokaisen tulee ymmästää, että maailma ei kierrä meitä, emmekä ole läheskään ainoita ihmisiä maan päällä.
Jos me aikuiset nyt kiinnitämme huomiomme vain siihen positiivisuuteen, niin jääkö meiltä jotain näkemättä? Ennen tuntui olevan vallalla se, että lapsista, tai oikeastaan meistä kaikista, etsittiin vikoja joita korjata. Eipä ollut sekään hyvä tapa. Käykö nyt positiivisuuden kanssa samoin? Sulkeutuuko silmämme joltain, joka meidän kuuluisi nähdä? Kasvatammeko lapsista itsekkäitä, oman edun tavoittelijoita tai kovan luokan bisnesmiehiä, joille on aivan sama mitä muut ihmiset ajattelevat tai haluavat? Tuleeko osasta väliinputoajia, jotka eivät tiedä miten toimia ristiriitatilanteissa.
Yhdestä asiasta olen ihan varma. Kukaan ei voi elää elämäänsä täysin ilman muita ihmisiä... ja sitä empaattisuutta, jonka vuoksi pidämme itseämme muuta luomakuntaa viisaampina. Ja siitäkin olen varma että joskus on ihan pakko sanoa myös ei, ainakin silloin kun lapsen kehitys tai turvallisuus niin vaatii.
