keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Suu suppuun, Nokka tukkoon!


Aina joskus tulee kaivanneeksi ominaisuuksia, joita ihailee muissa ihmisissä ja jotka itseltä puuttuvat. Ihan ensimmäisenä mieleeni tulee se, että ainakin itseltäni puuttuu totaalisesti suodatin aivojen ja suun välillä. Eli ihan vaan joskus saatan päästää suustani asioita, joita en todellakaan ole päättänyt päästää ilmoille harkitusti... Jep! Ja ihan vaan JOSKUS olen myös saanut jälkeenpäin kuulla siitä, ettei IHAN AINA kannattaisi avata suutaan ainakaan ihmisten ilmoilla.

Tiedättehän kun suusta pääsee se JESS! ennen kuin on ehtinyt prosessoida sen tiedon, joka juuri äsken kulki korvakäytävää pitkin aivoihin (tai ehkä se jäi jonnekin matkalle). 

Tai onpa joskus saattanut päästä suusta myös jokunen kommetti ilman sen kummempaa tarkoitusta, kuten: 
- Ei tarvi, kyllä tästä näkee hyvin, kun vaan siirrät sen pyllysi pois kuvaruudun edestä - kehotukseen siirtyä lähemmäksi, jotta kaikki näkevät paremmin. Kehottajana oman kehonkuvansa kanssa kamppaileva kouluttaja.
- Ja nyt huomaat, että me ollaan Hämeestä. -Kun kukaan ei vastaa juuri itsensä savolaiseksi esittäytyneen kouluttajan kysymykseen.
- Ei niin, mutta ostettiin kumminkin tai -Voit sä sen takasinkin antaa. Henkilölle, joka lahjaa vastaanottaessaan sanoo ensimmäisenä - Eihän teidän olisi tarvinnut...
- Ei kannata ottaa käsillä vastaan - henkilölle, joka juuri oli murtanut kätensä kaatuessaan pyörällä.

... ja mitä näitä nyt sitten vuosien varrella onkin ollut... kuka niitä laskee...

Se JESS! on muuten tosi monikäyttöinen sana, tänään käytin sitä kun esimies kertoi eläköityvänsä aika tarkkaan kahden vuoden päästä. 

JESS!
 

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Liian suuri kiusaus



Tiedättehän ne päivät kun tuntee olevansa todella oikeassa ammatissa? Hyvä, jos tiedätte. Tänään minulla ei todellakaan ole ollut sellainen päivä.

Tänään on ollut todella tuulinen ja kylmä päivä, ja meidän leikkikenttä on edelleen suljettuna korjaustöiden vuoksi. Ei siinä sitten oikein muukaan auttanut kuin lähteä seuraavaksi lähimmälle kentälle. Loppulta pääsimme perille välillä taistellen tuulta vastaan välillä taas jarrutellen ettei tuuli kuljettaisi meitä ihan mihin sattuu.

Leikkikentällä pienimmät lapset kiukuttelivat lähes kaikesta, jopa siitä ettei kannattanut kiukutella. Ja kun tämän ryhmän pieniä kiukuttaa, niin sen kuulee kaikki. Huutoa riittää vaikka jaettavaksi asti, ja jos huutoon yrittää jollain tavalla puuttua, se vain yltyy. 

Meillä oli jokusen aika sitten isommilta lapsilta pusikoissa leikkiminen kielletty, kun siellä oltiin hoitajaa piilossa, eikä vastattu, jos kyseltiin missä ollaan. Ja jos ei vastata, niin sitten pitää pysyä näkyvillä. Viime viikon lopulla sitten saatiin taas homma toimimaan... Jos haluaa leikkiä pusikoissa, pitää tulla kertomaan minne menee, ja vastata jos huhuilen... Pari päivää se sitten toimikin... kunnes tänään...

Isoin lapsista "leikki" pusikossa pienempiensä kanssa, muisti välillä kertoa, että täällä vielä ollaan, ja ketä kaikkia puskassa on. Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes...

... Ja miksi ihmeessä tämän ryhmän kanssa on aina se KUNNES? Tämä ryhmä on kyllä sellainen, että kun se purkautuu, laitan kädet ristiin kyynärpäitä myöten...

kunnes... sieltä puskasta kuuluu hirveä huuto (olikin ollut välillä jo hiljaista) ja menen katsomaan mitä kummaa tapahtuu... Ryhmän vanhin on kerännyt maasta jonkun pudottamat karkit, ja niitä oli paljon, huom: OLI. Siellä niitä mussutettiin kaikessa hiljaisuudessa, kunnes jollekin ei enää riittänyt, ja se joku protestoi isoäänisesti kohtaloaan jäädessään ilman.

Tätä episodia selvitellessä, ilman jäänyt yritti omatoimisesti etsiä lisää karkkeja ja suuttui toiselle hoitajalle, joka kielsi kyseiset etsinnät... yhdelle lapselle tuli kylmä ja ikävä äitiä... ja TADAA!.. taas kaksi huutavaa lasta. Eipä siinä muu auttanut kun palelevalle lapselle lisää vaatetta ja nokka kohti kotia. Mahdettiin olla näky... yhdellä ikävä, toisella maailma kaatunut päälle ja se penteleen tuuli edelleen piiskasi päin kasvoja. 

Että sellaista, kyllä taas olen ansainnut viikon parhaimman pas*imman hoitajan tittelin. Kanna tätä nyt sitten ylpeydellä!

___________________________________

Nyt on pakko tähän kirjoitukseen lisätä pieni loppukaneetti, kun kerta sain palutetta tästä, kiitos siitä.

- Vaikkakin kirjoituksessa kerron olevani helpottunut, kun ryhmä joskus purkautuu, en todellakaan tarkoita, etten näistä ryhmäni lapsista pitäisi tai arvostelisin heitä jollain tapaa. Tässä ryhmässä nyt vaan sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti. Tähän on kyllä syynsä, joita en rupea ruotimaan tässä, enkä muuallakaan. Totean vain, että ryhmän haasteet on huomioitu, ja olemme jokainen monessa asiassa kehittyneet näiden yhteisten vuosiemme aikana. 

- Ja vielä: Huoli pois! Myös vanhemmat ovat hyvinkin tietoisia päiviemme tapahtumista, tapanani kun on kertoa kaikki päivän tapahtumat myös vanhemmille.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Ihana kesä


Nyt tätä puuhaa tehdään neljättä viikkoa, ja edelleen ruoka maistuu kuksasta lusikoiden tai haarukoiden. Oma leikkikenttä on remontissa ja siten käyttökiellossa vielä jonkin aikaa, joten suuntaamme leikkimään hieman kauemmaksi. Eipä tuohon seuraavaksi lähimmälle leikkikentällekään kovin pitkä matka ole, ja kentän lähellä on kiva puistoalue, jonne retkipeite on kätevä levittää. Puistikon ainoa isompi ongelma on siellä viihtyvät "alanmiehet", jotka saattavat pitää aikamoista älämölöä, ja tekstikään ei aina ole painokelpoista saati lasten korville sopivaa. Tätä porukkaa ilmeisesti alkaa jo helle painaa, kun viikkojen vieriessä ukot ovat vähentyneet, ja tänään puiston penkillä oli hiljaista, kun siellä oli päiväuniaika. 

Eilen ruokana oli muusia ja lihapullia, joskin jälkiruokaa oltiin vailla, kun jokusen kerran sellaistakin on ollut tarjolla. Kauppareissuakin ehdoteltiin jälkkärivajeen korjaamiseksi. No ilman jälkkäriä jäätiin, kun kun rahaakaan ei mukana sattunut olemaan.

Tänään pistelimme lounaaksi kanakeittoa, ja läheisen senioripuiston penkillä parikin puistokemistiä naukkailivat  omat keittonsa lasipullon suusta. Onneksemme senioripuisto tyhjeni ja lapset pääsivät tasapainoilemaan telineisiin joksikin aikaa.  Retkipeitteen taittelu meinasi tuottaa harmaita hiuksia tuolla yltyvässä tuulessa ja lippiksetkin laitettiin kotimatkalla suosista rattaisiin, kun eivät päässä pysyneet.

Toukokuu on lopuillaan ja ensimmäinen lapsi jää pitkälle kesälomalle, ensi viikolla saamme ryhmään uuden lapsen ja lomaankaan ei ole pitkä aika. Kulunut kuukausi on ollut säiden puolesta aivan mahtava. Meille on jo muodostunut pienoiseksi perinteeksi retkeillä paikalliselle leirintäalueelle uimaan ja leikkimään, sääli vai ettei meillä kuljetukset onnistu tällä hetkellä mitenkään, niin rantareissut ovat jääneet väliin.


maanantai 28. toukokuuta 2018

Perhepäivähoidon tulevaisuus


Perhepäivähoidon tulevaisuus näyttää tällä hetkellä monessa kunnassa suorastaan surkealta. Perhepäivähoitoa pidetään toissijaisena hoitomuotona eikä sen asemaa tunnusteta varhaiskasvatukseen kuuluvaksi.

Perhepäivähoitajaksi on kuulemma vaikea saada ketään alkamaan, vedotaan siihen ettei haluta antaa omaa kotia vieraiden lasten käyttöön tai palkka on pieni (6), perhepäivähoito on kallista (5), vanhemmat eivät halua lastaan perhepäivähoitoon, koska lapset joutuvat olemaan paljon varahoidossa (4), hoitajat ovat kouluttamattomia (3), lapsilla ei ole ikäistään seuraa (2.) tai perhepäivähoidossa ei tehdä lasten kanssa mitään (1).

Itseäni ihmetyttää kovasti monikin asia edellämainituista. Miksi jos kerran asiat ovat näin, niin asioita ei haluta kehittää? Muutama oma ajatukseni yllämainituista asioista ja niiden mahdollisesta muuttamisesta parempaa suuntaan. Ajatukset ovat kunnallisen hoitajan näkökulmasta ajateltuja, mutta osittain varmaan soveltuvat myös yksityiselle puolelle.

  1. Perhepäivähoidossa on kerrallaan yleensä neljä lasta ja yksi aikuinen, ihan koko päivän. Vaikka aikuisen tehtäviin kuuluu myös ruoanvalmistus ja siisteyden ylläpito, niin väitän hoitajalla olevan aikaa ihan jokaiselle lapselle. Hoitaja oppii tuntemaan lapset yleensä todella hyvin ja huomioi jokaisen lapsen yksilönä ja tukee lapsen yksilöllistä kehitystä yhdessä vanhempien, erityisvarhaiskasvatuksen ja tarvittaessa muiden toimijoiden kanssa. 
  2. Lapsilla on mahdollisuus toimia myös ikätasoisessaan ryhmässä, jos perhepäivähoidon tiimityötä kehitetään vastaamaan lasten tarpeet huomioivaksi. Hoitajat voivat tehdä yhteistyötä jakamalla lapsia tarkoituksen mukaisiin ryhmiin ja järjestämällä lapsille erilaista ohjattua toimintaa, kuten perinteistä kerhotoimintaa, esim. muskari-, liikunta- tai kädentaitoryhmissä. Tämä tokikin vaatisi tilat ja jonkinmoisen satsauksen välineisiin työnantajan puolelta. Helpointa tämä olisi toteuttaa yhteistyössä päiväkodin kanssa, päiväkodin tiloissa. Tiimityönä toteutettuna ohjattu (kerho)toiminta hyödyntää jokaisen hoitajan vahvuuksia, ja lapset pääsevät osaksi myös hieman isompaa ryhmää. 
  3. Perhepäivähoitajien koulutus vaihtelee todella paljon, mutta yhä useammalla on alan koulutus. Pelkkä koulutus ei tee kenestäkään hyvää hoitajaa, mutta antaa erilaisia valmiuksia toimia lasten kanssa sekä antaa näkökulmaa ammatilliseen kasvuun. Useinmiten uusilta hoitajilta vaaditaan vähintään perhepäivähoitajan ammattitutkinto tai ainakin sitoumus suorittaa soveltuva koulutus työn ohessa. Perhepäivähoitajilla on hyvin kirjava koulutustausta, ja monella on koulutusta myös muulta alalta. Omassa tiimissäni on tällä hetkellä kymmenen hoitajaa, joista vanhanmallisen perhepäivähoitajan kurssin ja lisäkurssin suorittaneita on noin puolet, pph at:n suorittaneita kolme, yksi lähihoitaja, yksi lastenohjaaja, kolme kokkia/keittäjää, yksi kodinhoitaja ja varmaan muutakin koulutusta löytyy, mutta ainakin noista koulutuksista on hyötyä perhepäivähoitajalle. Lisäksi työnantaja järjestää hoitajille koulutuksia säännöllisesti mm. ensiapukoulutusta sekä ajankohtaisia pedagogista tai muuten työtä tukevia koulutuksia.
  4. Perhepäivähoidon ryhmien muodostus sekä työaika- ja varahoitojärjestelyt pitää tehdä hyvin. Suunnitteluun pitää käyttää aikaa ja kaikki mahdolliset muuttujat pitää pystyä selvittämään ennen työvuoroluettelon suunnittelua ja ryhmän muodostamista. Varahoitoa voidaan järjestää monella tavalla, ja ainakaan meidän kunnan tapa ei mielestäni todellakaan ole se paras. Parhaimmillaan varahoito, hyvin järjestettynä, voi olla lapsen päiviä rikastuttava. Omasta mielestäni hyvä varahoitopaikka toimii yhteistyössä sekä vanhempien että hoitajan kanssa, se on lapselle aina sama, ja lasta vastassa on tuttu hoitaja. Hyvässä varahoitopaikassa lapsi toteutetaan sitä samaa oppimisen ja kasvun tukea mikä hänen vasuunsa on omasssa hoitopaikassa kirjattu. Lapsen mennessä varahoitoon, hänen pitää tuntea tulevansa omaan hoitopaikkaansa, ja tämän tunteen luomisessa myös vanhemmilla on oma tärkeä roolinsa.
  5. Perhepäivähoidosta saadaan kallista, jos työvuorosuunnittelua ei osata tehdä, varahoitojärjestelmä on yli- tai alimitoitettu ja jos ryhmät muodostetaan siten, että hoitajien päivät ovat kohtuuttomen pitkiä. Nämä kaikki aiheuttavat lisäkuluja varahoidon muodossa. Lisäksi olisi kiva oikeasti tietää (nähdä) mihin perhepäivähoidon kalleus perustuu, ja onko sinne laskettu muistakin kustannuksia kun niitä ihan todellisia perhepäivähoitoon kohdistuvia kustannuksia.
  6. Miksi sitten kukaan ei halua perhepäivähoitajaksi? Palkka on pieni, juu kyllä, palkka on pieni, jos palkkaa maksetaan vain ja ainoastaan tessin minimi. Totuus kuitenkin on se, että kunnalla koko varhaiskasvatuksen saralla palkat on keskimääräistä pienempiä, ja siihen pitäisi saada muutos. Tulevaisuudessa kuntien varhaiskasvatus ja opetus tulevat olemaan kuntien suurin menoerä, jos terveydenhuolto suunnitellusti siirtyy maakuntien järjestettäväksi. Näiden ongelmana on vielä sekin, että lait määräävät nämä palvelut tuotettavan käyttäjille joko ilmaiseksi tai laki säätelee niistä perittäviä maksuja, eli miinusta syntyy aina, kun pelkkiä numeroita tuijotellaan. Milloin opitaan ajattelemaan, että lapsiin ja nuorii käytetyt rahat poikivat vasta tulevaisuudessa, tai oikeastaan niin, jos nämä palvelut järjestetään huonosti niin tulevaisuudessa maksulappu on vielä suurempi, kuin nyt.
Näiden lisäksi mielestäni kehittämistä tarvitaan myös siinä kuinka palveluohjaus toimii. Kyllä se aika vaikeaa on perheiden lastaan hakea perhepäivähoitoon, jos sen olemassaolosta ei ole mitään tietoakaan. Itse olen varmaan aika kaheli, kun ajattelen kaikkia hoitomuotoja tarvittavan, myös pieniä perhepäivähoitoryhmiä, joissa hoitaja on motivoitunut oman alansa ammattilainen. 




keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Onko nyt kesä?



Lasten kanssa ollaan mietitty koska se kesä oikein alkaa? Alkaako kesä kun riittävän lämmintä? Kun puiden lehdet ovat täysin kehittyneet? Vai kun voikukat ovat vallanneet kaikki nurmikot ja tienpientareet?  Meidän kesä alkoi noin kolme viikkoa sitten, kun aloimme syödä kaikkina hoitopäivinä luonaan ulkona. Tällä ajanjaksolla olemme kerran syöneet sisällä, kun olin menossa palaveriin heti ruokailun jälkeen. Toisaalta palaveri peruuntui, mutta se ei sitten kuitenkaan muuttanut suunnitelmaan.

Retkiruokailu on mahtavaa! Sitä voi lämpimästi suositella ihan jokaiselle, jos ei nyt ihan joka päivä niin edes joskus. Oma aamuni käynnistyy kunnolla ensimmäisten lasten saapuessa hoitoon seitsemältä. Aivan aluksi laitan hellalle lounaan ja aamupalan valmistumaan samanaikaisesti. Laitan myös kattilallisen vettä kiehumaan ja kaadan kiehuvan veden ruokatermoksiin. Ruoanvalmistuksen lomassa tyhjennän astianpesukoneesta meidän retkiruokailuastiat eli kuksat ja ruokailuvälineet valmiiksi kosteuttapitävään pussiin, teen leivät ja pilkon kasvikset  valmiiksi purkkeihin ja kaadan maidon muovipulloon. Kylmät retkieväät laitan jääkaappiin odottelemaan pakkaamista.

Aamupalan jälkeen pakkaan lounaan termoksiin, termokset ja astiat reppuun sekä ruoanvalmistusastiat päivästä riippuen joko altaaseen likomaan tai tiskikoneeseen. Juuri ennen uloslähtöä kylmät eväät pakkaan pieneen kylmälaukkuun  ja täytän lasten vesipullot raikkaalla vedellä. Sitten vain kaikki mukaan ja jokainen kantaa tarvikkeita omien taitojensa mukaan joko retkipaikkaan tai rattaille. 

Ulkona syömme joko leikkikentillä olevissa katoksissa, jossain sopivilla rappusilla tai alumiinipohjaisten retkipeitteiden päällä. Yleensä retkellä ruoka maistuu lapsille hyvin, jopa niille nirsoimmillekin ja ruoka katoaa lähes jokaisen kuksasta todella nopeaan. Hauskimmat retket todennäköisesti lasten mielestä loppuvat jälkiruokaan, ainakin silloin tällöin.

Retken jälkeen puran tiskiin menevät astiat pois kosteudenkestävästä pussista suoraan tiskikoneeseen, huuhdon pussin kuivumaan ja pesen termokset. Repun ja kylmälaukun laitan keittiön nurkkaan odottelemaan seuraavaa retkeä.

Huomenna taas sama homma uudelleen!