keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Unelmaryhmä?



Eräällä keskustelupalstalla oli jokin aika sitten kysymys unelmaryhmästä, millainen se olisi?  Olen asiaa nyt pitkään pohtinut ja en oikeasti osaa kysymykseen vastata, koska tavallaan kaikki ryhmät ovat unelmaryhmiä.
Pitkähkön työrupeamani aikana hoidossani on ollut monenlaisia lapsia: hiljaisia, meluisia, vikkeliä, aggressiivisia, empaattisia, vetäytyviä, pieniä, suuria, tyttöjä, poikia, allergisia, erityislapsia... lapsia tulee myös hyvin erilaisista perheistä, jolloin myös vanhemmat antavat suoraan tai välillisesti  oman lisänsä ryhmään.
Mutta siitä unelmaryhmästä...
  • jos lähdetään retkelle unelmaryhmä olisi sellainen, jossa kaikki jaksavat kävellä, kantaa omat varusteensa ja ryhmän kanssa voisi retkeillä vaikka kuuhun eikä tarvitsisi varoa, että joku putoaa, hukkuu tai polttaa itsensä nuotiossa. Tai saati sitten että rutisisi koko matkaa ettei jaksa... halua... tai jotakin. Niin ja lapsilla olisi vanhemmat, jotka eivät välittäisi vaikka lapset haisisivat savulle, saappaasta löytyisi sammakonkutua tai jonnekin pepun kohdalle olisi tullut taas uusi palkeenkieli.
  • jos taas haluttaisiin askarrella, unelmaryhmän lapset osaisivat odottaa vuoroaan, lainata välineitä toisilleen, olisivat innovatiivisia taiteilijoita, jotka osaisivat luoda juuri sellaisia töitä, kuin haluaisivat, lisäksi olisi hyvä, jos lapset osaisivat itse ottaa tarvikkeet esille ja kerätä ne myös pois. Näilläkin pienillä taiteilijoilla olisi hyvä olla vanhemmat, jotka eivät säikähdä maalia paidassa tai joille haava sormessa on pikku juttu.
  • toisinaan unelmaryhmä olisi sellainen jossa kaikki haluaisivat kuunnella satuja, pelailla tai rakennella yhdessä, ilman kinaa siitä, kenen vuoro on istua sylissä, vieressä, valittaa kun ei näe... ja tietenkin ilman kilpailua siitä kuka on paras..., ensimmäinen... Vanhemmatkin voisi olla näillä lapsilla sellaisia, etteivät erehdy kysymään: Ootteko te tänään vaan leikkineet?
  • toisinaan unelmaryhmä on täynnä filosofisia pohtijoita, jotka laittavat aikuisen aivot koetukselle... ja joskus jopa Google voi olla lasten kysymyksien edessä neuvoton. Ja että näiden lasten vanhemmat jaksaisivat olla kiinnostuneita lapsiensa asioista ja vastata uudelleen ja uudelleen kun lapsi kysyy: miksi... miten... koska... kuka... eikä sitten vedä hernettä nenuun, kun lapsi kysyy syntyjä syviä... minkä kokoisia ne vauvat on... entäs sitten vauvansiemenet?
Listaa voisi jatkaa loputtomiin... Toisena päivänä samakin ryhmä voi olla unelmaryhmä, toisena taas täysi katastrofi... Onko hoitajan unelmaryhmä se helppo, vähiten aikuista työllistävä? Eikö meidän velvollisuutemme aikuisina kuitenkin ole löytää sitä "unelmaa" jokaisesta ryhmästä ja lapsesta, joka on sen ryhmän jäsen? Vai pitäisikö sittenkin kysyä niiltä lapsilta millaisessa unelmaryhmässä he haluaisivat olla hoidossa? Pitäisikö meidän aikuisten muuttua, ja alkaa katsoa asioita positiivisemmin?

tiistai 18. helmikuuta 2014

Alkuviikkoa



Tämä viikko alkoi märissä ja liukkaissa olosuhteissa. Kaikki tiet, joilta lumet eivät ole sulaneet, ovat kuin luistinratoja, eli käveleminen on paikoitellen aikamoista temppuilua. Leikkikentällekin on tasan kaksireittiä: toinen liukas, toinen märkä, näistä kahdesta pahasta valitsimme sitten sen liukkaan: tuloksena yksi joka ei pysy pystyssä kuin metrin pätkissä.

Tämä "ihana" keli tuo toisenkin mukavuuden tähän työhön, nimittäin ah, niin kiehtovat vesilätäköt! Kun lapset saa pois yhdestä lätäköstä niin kohta he löytyvät toisesta. Asiaa ei auta yhtään sekään, että leikkikentän lähellä kulkee oja, mikä vetää lapsia puoleensa kuin magneetti.

Iltapäivän vietimmekin sitten sisällä pelaillen ja tehden kesken jääneitä ompelu- ja virkkaustöitä pienimmän muovaillessa. Tänään on hallipäivä, ja lapsia hoidossa vain kaksi, eli rattoisa päivä tulossa.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Uusi bloginimi

Olen jo  jonkin aikaa miettinyt millä nimellä haluaisin blogia kirjoittaa... öö... suunnilleen kohta viisi vuotta. Ja nyt olen vihdoin sen päättänyt!

Sen kunniaksi, että sain lapsilta jälleen uuden lempinimen, niin jatkan bloggaamista uudella nimellä. Ipana on siis kasvanut aikuiseksi... uskokoon ken tahtoo... ja jatkaa kirjoittelua nimellä Annu.

Annu on siis lasten keksimä lempinimi, yksi niistä monista millä minua on kutsuttu. Onhan tuo Annu kumminkin ehkä parempi kuin vaikkapa Pappa tai Tyhmä, joilla minua on myös joskus kutsuttu.

Ystäville



Eilen lapset taiteilivat ison kasan ystävänpäiväkortteja. Kasasin pöydälle kasan materiaalia, joista lapset sitten tekivät kortteja. Vähän meinasi osalle tuottaa vaikeutta se, että vaikka koristeita, tarroja yms. pöydälle olikin laitettu iso kasa, niin siitä kasasta pitäisi kaikille riittää tasapuolisesti, eikä kaikkia koristeita liimata yhteen korttiin... ja kun sääntö muistettiin, niin siinä vaiheessa alettiin tarkkailla paljonko niitä koristeita se naapuri siihen korttiinsa liimaa... joskus vaan pitää selittää moneen kertaan... ja vielä uudestaan.
Tänään aamusta ei ollut hoidossa kuin kaksi isompaa tyttöä, niin ehdittiin tehdä toisen ryhmän lapsille ystävänpäivä yllätykset. Vietiin lapsille tuollaiset kukkatikkarit. Helppo pikku muistaminen.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Lastenkulttuuria



Tällä viikolla vietetään lastenkulttuuriviikkoa, ja osallistumme pariinkin eri tapahtumaan. Tänään kävimme katsomassa elämyksellistä nukketeatteria ja huomenna ohjelmassa on musiikkia. Kulttuuriviikot jatkuvat ensi viikolla uudella konsertilla, jonne olisi myös tarkoitus suunnata, jos vain yleisöksi mahdutaan. Olemme siis luvanneet antaa tilaa toisille, jos tila täyttyy pitkämatkalaisista, niin me voimme jättää yhden konsertin väliin, kun me pääsemme kulkemaan minne vain keskustan alueella ihan omin jaloin (tai jos olisi lunta niin pulkka olisi kiva kapistus, rattaiden sijaan).
Huomisen ruoat valmistelin jo tänään iltapäivällä valmiiksi, niin ei tarvitse kuin laittaa perunat hellalle porisemaan konserttiin lähtiessä. Huomenna otetaan mukaan myös rattaat kun liikkeellä ollaan vain omalla porukalla, niin pysyy joukot kasassa paremmin liikenteen seassa.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Ikäjakauma

5½v "opettaa" 2½v:sta virkkaamaan


Perhepäivähoitoa pidetään yleisesti hyvänä hoitomuotona alle kolmevuotiaille, ja päiväkotia vastaavasti sitä vanhemmille. Perusteluina tälle näkemykselle kuulee usein sanottavan, että isompi lapsi tarvitsee enemmän virikkeitä ja oman ikäisiä leikkitovereita, pienempi lapsi taas vaatii enemmän hoivaa ja huolenpitoa.

Tässä kirjoituksessa käsittelen ikäjakaumaa ja sen merkitystä vain perhepäivähoitajan näkökulmasta sekä siitä lapsen näkökulmasta, joka näkyy työssäni päivittäin.

Pienessä ryhmässä, kun lapset ovat eri-ikäisiä, lapset kehittyvät ilmapiirissä, jossa on "normaalia" etteivät kaikki osaa samoja asioita samaan aikaan. Lasten yhteisissä leikeissä lapset oppivat sovittelemaan, sopimaan ja huomioimaan myös ne lapset, joilla ei vielä niitä leikkitaitoja ole.

Eri-ikäisten lasten ryhmä aiheuttaa kuitenkin hoitajalle hieman päänvaivaa, koska kaikilla lapsilla pitää olla "tekemistä". Hyvin usein kuulee sanottavan, että päivät pitää rakentaa sen pienimmän tarpeiden mukaan, entäs niiden isompien tarpeet? Jos isompien lasten tarpeita ei huomioida, silloin käsissä on äkkiä tilanne, jossa isompi lapsi ei enää viihdykään hoidossa, koska siellä on tylsää.
Perhepäivähoidossa on hyvät mahdollisuudet lasten yksilölliseen huomioimiseen ja päivät voidaan suunnitella juuri niiden neljän lapsen lähtökohdista. Pienessä ryhmässä hoitaja oppii tuntemaan lapset todella hyvin ja pystyy täten ohjaamaan lapsia heitä kiinnostaviin leikkeihin tai puuhasteluihin. 
Väittäisin siis, että perhepäivähoito tarjoaa turvallista hoitoa kaiken ikäisille lapsille aina esikoululaisiin asti. Mielestäni kun ryhmässä on eri-ikäisiä lapsia, lapset oppivat huomioimaan muita, hyväksymään erilaisuutta, auttamaan toisia ja oppivat toisiltaan erilaisia asioita. Pienimmät hyötyvät isompien esimerkistä ja isommat taas ovat ylpeitä taidoistaan ja tahtovat opettaa taitonsa pienemmilleen, siis Muksuoppia luonnostaan!

tiistai 4. helmikuuta 2014

Richard Scarryn Touhula -peli lainassa



Tänään saatiin lainaan tällainen Richard Scarryn Touhula -peli, joka on valittu vuoden 2011 lastenpeliksi. Peli vaatii aika ison tilan, koska pelilauta on kaksi metriä pitkä, ja ympärille pitää mahtua vielä pelaajatkin.

Pelissä on ideana ehtiä eväsretkipaikalle ennen kuin possut ehtivät syödä kaikki eväät. Tässä pelissä pelaajat joko voittavat tai häviävät ryhmänä, joten tämä on ihan kiva peli pelattavaksi eri ikäisten lasten kanssa. Vaikka ikäsuositus on yli neljävuotiaille, niin mukana voi hyöriä pienempiäkin pelaajia, kun kyseessä on ryhmäpeli.